Alkuperäinen julkaisupvä: 15.11.2020
Tekijä: Suruni
Feldkirch, Lichtensteinin ja Sveitsin rajalla, pienellä yksityisklinikalla 20 vuotta sitten:
Rouva von Bagelströssel: ”Eiiiiiiiii!”
Blake von Bagelströssel: ”Mutta äiti, kai tärkeintä on, että olen elossa?”
Rouva von Bagelströssel: ”Kaunis poikani on nyt muotopuoli, ikuisesti hyljeksitty Quasimodo! Seuraelämäni ei ikinä toivu tästä nöyryytyksestä!” *lähtee kirkuen huoneesta*
Professori Niukki: ”Älä hyöli poikaseni, minä autan sinua! Aion omistaa elämäni tutkimukselle, joka palauttaa käyniit käsvösi entiselleen!”
”Sillä välin... yritä elää elämääsi kyten tähänkin ästi.”
Blake von Bagelströssel: ”Kiitos, setä professori. Elämäni on toden totta varsin mukavaa ja minulla on paljon hyviä ystäviä. He ovat varmasti helpottuneita kuullessaan, että selvisin onnettomuudesta.”
Mutta onnettomuus, johon nuori Blake von Bagelströssel oli joutunut, ei ollut onnettomuuksista pahin, joka hänelle oli sattuva. Elämä, joka oli vasta aluillaan hänen nuoren miehen silmiensä edessä, oli oleva hyökkäävää skeeverlaumaakin raatelevampi. Blake oli ehkä rujoutunut pahasti, mutta elämä oli lopulta se, joka repi paitsi hänen kasvonsa, myös hänen uskonsa ihmisiin.
Ystävät, joita hän oli pitänyt luotettavina, lakkasivat puhumasta hänelle yhtäkkiä:
Blake sai pakit sekä poika- että tyttöystävältään:
Hän menetti jopa työnsä, jossa vielä ennen onnettomuutta oli povailtu hienoa tulevaisuutta ja pitkää uraa:
Kaikki vain menetetyn kauneuden tähden. Vuosien saatossa rohkeuskin katosi.
Jossakin syrjäisellä esikaupunkialueella Kaliforniassa, yleisessä baarissa nimeltä Tropiikki, nykypäivänä:
Blake vietti suurimman osan ajastaan kantakuppilassaan notkuen, naamoiltaan yhtä rujojen ja elämästä syrjäytyneiden tyyppien kanssa kuin hän itsekin. Kuppia kallisteltiin siihen malliin, että itse kunkin elämän raatelemat sielut unohtivat murheensa hetkeksi.
Meno olisi luultavasti jatkunut samanlaisena aikaiseen hautaan saakka, ellei Blake olisi yllättäen saanut facebook -viestiä Professori Niukilta eräänä päivänä.
Vuosiin Blake ei ollut tuntenut yhtä suurta toivoa tulevaisuuden suhteen!
Ja toivo oli juuri se lääke, jota hän tarvitsi elämän arpeuttaman sielunsa ensihoitoon.
Professori Niukin yksityisklinikalla, pari kuukautta myöhemmin:
Professori Niukki: ”Face on -höitömenetelmäni on töden tötta ollut menestys! Mutta varoitan sinyä nuori Blake, sillä pian peilistä katsovat käsvösi eivät ehkä ole jyyri ne, mitkä muistat. Yritin parhaani, mutta tieteelläkin on rajansa.”
Blake: ”Luotan sinuun, setä Professori! Tiedän, että teit parhaasi. En malta odottaa, että näen lopputuloksen.”
Blake: ”Käteni ainakin näyttävät ihan omilta, vähän vaan ruskettuneemmilta, mihin olen tottunut.”
Professori Niukki: ”Otin väpäyden valita ihonväriksesi ´Kaliförniän kyltäisen rusinän´, asuthan nykyään Ämerikässä. Mutta nyt, mene rohkeasti peilin lyö!”
Blake: ”Oh! Olenko se todella minä?"
"Hiukseni.... ne eivät enää ole punaiset.”
Professori Niukki: ”Minyn oli valitettavasti tehtävä myös päänahan siirto. Oma nahkasi oli liian pähöin vaurioitunut. Kasvoihisi jäi muutamia arpia... Nenäsi on edelleen hiemän epätasainen väikkä yritin kyllä myötöillä sitä... Syyrin osa nenästäsihän joutui silloin skeeverin vatsaan. Mutta printtasin 3d-mällin nenästäsi ja kiinnitin sen luuhun kiinni. Kykään ei huomaa eroa aitoon!”
Kun Blake katseli itseään peilistä, hän tiesi kauneutensa palanneen. Vähitellen myös rohkeus levisi paitsi hänen mieleensä, myös uuteen, vastaleivottuun kehoonsa.
Kalifornia oli saanut uuden ylävartalon esittelijän! Tämä pakkassilmä oli valmis palaamaan kaupungin valoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti