Alkuperäinen julkaisupäivä: 9.8.2022
Tekijä: Compiih
Shit...Ruuna! Pienen kissanpennun synnytyshetkellä kätilönä toimiva kisuli möläytti, kun näki pienen pennun kavioita muistuttavat käpälät.
Sitruuna, hyvä nimi! Kirjaan ylös! Vastasi sairaanhoitaja-kisuli ja näin Sitruuna sai nimensä.
Tällaisen tarinan Sitruunan syntymästä oli pentutarhan hoitotäti hänelle kertonut. Pikku-Sitruunan emon kadottua jonnekin tämä oli asunut pentutarhassa muiden kisulipentujen kanssa. Kisuliemot hoitivat yhdessä kaikki toistensa pentuja kunnes nämä olivat tarpeeksi vanhoja liittymään aikuisten laumaan.
Kisulilapset olivat niin tarkkaan vartioitu salaisuus, ettei kukaan muu kuin aikuiset kisulit ollut heitä itse asiassa nähnytkään. Toisin kuin hauveleiden pennut, kisuleilla ei edes tiedetty yleisesti olevan lapsia. Koska kisulit sattuivat olemaan erittäin tarkkoja jälkikasvustaan, heidän laumansa sydämessä sijaitseva salainen pentutarha pidettiin turvassa kaikkien ulkopuolisten katseilta. Oli erittäin poikkeuksellista että kisulilapsen äiti katosi pennun ollessa vasta aivan pieni, joten vaikka hoitotätejä riitti, Sitruuna tunsi silti jääneensä vaille oman emon tuomaa turvaa ja rakkautta jota muut saivat.
Sitruuna oli vasta aivan vähän aikaa sitten päässyt pentutarhasta ja liittynyt aikuisten kisuleiden laumaan. Mutta kuten lapsuudesta asti, hän tunsi edelleen jatkuvasti olonsa ulkopuoliseksi - suorastaan erilaiseksi kuin muut. Vaikka Sitruuna ei tiennyt pitikö tarina nimen synnystä paikkaansa, siinä oli valitettavan uskottavia piirteitä.
Ruuna hän ei tietenkään ollut, vaan kissa kuten muutkin kisulit. Mutta hänen poikkeavaan ulkonäköönsä kiinnitettiin jatkuvasti huomiota. Oli totta, että tassut eivät olleet aivan yhtä pyöreät ja pehmoiset kuin muilla kisuleilla...
... ja My Little Ponien persposkisymboleja muistuttavat perhoskuviot kankussa olivat toki erittäin poikkeuksellinen piirre mitä muilla kisuleilla ei ollut - se herätti hämmennystä. Eikä voida myöskään täysin poissulkea sitä seikkaa, ettei yksikään hänen tuntemansa kisuli ollut KELTAINEN. Kisulit olivat aina ruskeita, harmaita, oransseja, mustia tai vaaleita, mikä teki maastoon kätkeytymisestä helppoa. Sitruunan iloisen keltainen väri paistoi kuin aurinko pilvettömältä taivaalta, eikä hän onnistunut kätkeytymään aluskasvillisuuteen mitenkään.
Niin pienestä kuin Sitruuna muisti oli häntä nimitelty "Köyhän miehen kisuliksi", koska hän ei muka ollut aito ja oikea kisuli vaan "feikki", "halpa" tai "kopio". Eli sellainen, minkä joku köyhä mies saattaisi lapselleen ostaa, kun ei aitoon ollut varaa.
Vai ei Sitruuna muka ollut aito kisuli! Tietenkin hän oli! Hänhän oli ihan samanlainen kuin muutkin... pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta. Vaikka silmät olivat pienemmät ja kuono aavistuksen verran eri muotoinen, niin olihan Sitruuna kaikesta päätellen kissa eli kisuli, jokaista hiuskarvaa myöten! Tai ainakin hän itse tunsi olevansa.
Sitruunaa kuitenkin harmitti kovasti, etteivät muut sitä nähneet. Vaikka Sitruuna ja hänen pentutarhatoverinsa olivat kasvaneet aikuisiksi, tuntuivat tuijotus, selän takana kuiskuttelu sekä ulkopuolelle jääminen edelleen seuraavan kuin varjo Sitruunan perässä. Häntä ei otettu mukaan hiirenmetsästykseen, koska keltainen väri kuulemma pelotti riistan pois, tai sitten Sitruunan kovat tassut pitivät liikaa ääntä risukoissa mikä säikäytti hiiret karkuun. Nämä olivat tietenkin vain tekosyitä, arvasi Sitruuna, häntä ei vain haluttu mukaan.
Sitruuna oli myös huomannut, että pentutarhan vilkkaimmat pennut yrittivät aina kun aikuisten silmä vältti ryömiä pesästä häntä tuijottamaan. Varmaan tarhassa kerrottiin jo villejä tarinoita siitä, kuinka erikoinen kisuli laumassa asusti. Ei Sitruuna huomiosta pahastunut, mutta ei häntä se myöskään tehnyt yhtään iloiseksi. Ei hän halunnut olla erityinen, erilainen eikä poikkeava. Eikä varsinkaan huonompi kuin muut!
Vaikka vanhemmat kisulit näennäisesti kohtelivat häntä reilusti, tiesi Sitruuna silti katseista ja hiljaa lausutuista supinoista, että häntä pidettiin erikoistapauksena.
Sitruunan emo oli kadonnut pennun ollessa niin pieni, ettei hän muistanut lainkaan millainen tai minkä näköinen emo oli ollut. Oliko emokin ollut poikkeava? Tai isä? Miksei hänelle kerrottu mitään hänen emostaan? Häpesivätkö kisulit emoa jostain syystä kun tästä ei haluttu hänelle puhua?
Sitruunasta tuntui, että hänen täytyisi saada tietää enemmän alkuperästään. Hän ei voinut vain jatkaa elämäänsä näin, kun oli niin paljon asioita mistä hän ei tiennyt! Hän tuntui jäävän paitsi kaikesta, koska ei voinut olla kuten muut.
Niinpä eräänä aamuna Sitruuna ilmoitti laumalle että lähtisi etsimään alkuperäänsä. Muut kisulit suhtautuivat uutiseen hyvin hämmentyneinä, koska yleensä lauman kissat elivät koko elämänsä oman laumansa keskuudessa. Lauman vanhimmat näyttivät kuitenkin myös ymmärtävän Sitruunan päätöstä.
Eräs lauman vanhuksista, jonka turkki oli jo harmaa ja hiukset olivat aikojen saatossa takkuuntuneet kuivaksi pehkoksi, kertoi Sitruunalle että hänen emonsa oli nähty viimeisen kerran suuren tien lähellä.
Vanhus myös varoitti Sitruunaa lähiseuduilla asuvista hauveleista, jotka olivat arvaamatonta ja hurjaa väkeä. Yksin liikuvalle kisulille ne voisivat olla hyvin vaarallisia.
Sitruuna muisteli kaikkia niitä pentutarhan tarinoita hauveleiden julmista torahampaista ja louskuvista leuoista, jotka repisivät kissan kahdeksi kappaleeksi muutamassa sekunnissa. Hänestä se oli tosin aina tuntunut hölynpölyltä - sellaisilta tarinoilta mitä sepitettiin pennuille jotta nämä eivät saisi päähänsä lähteä vaeltelemaan yksikseen metsään.
Ei Sitruunaa paljon pelottanut, vaikka häntä tietenkin hieman huolestutti kuinka ilman lauman suojaa selviytyisi ulkona maailmassa. Mutta Sitruuna paloi halusta päästä tutkimaan mitä metsän takana oli ja näkemään mitä kaikkea muuta kuin kisuleita maailmaan mahtui. Niinpä Sitruuna lähti loikkien varmoin askelin eteenpäin kohti uusia seikkailuita.
Päivä alkoi olla jo puolessa kun Sitruuna vihdoin näki valtatien. Se oli suurempi kuin hän oli osannut edes kuvitella ja autot huristivat ohi lakkaamatta.
Sitruuna ei tiennyt kuinka tien yli voisi päästä turvallisesti,
joten hän jäi miettimään, tietä katsellen ja uppoutui hetkeksi
ajatuksiinsa.
Siinä pohdiskellessa hän kuuli äkkiä äänen ja kääntyi. Hänen
takanaan seisoi viisi kuolaavaa, ruttunaamaista koiraa, joiden täytyi
kaikesta päätellen olla hauveleita. Sitruuna katsoi ympärilleen
nopeasti, muttei nähnyt mitään puuta johon kiivetä karkuun. Ainoastaan
tien, jonka yli hän ei uskanut mennä. Sitruuna keräsi rohkeutensa ja
kääntyi katsomaan hauveleita kuin näissä ei olisi mitään ihmeellistä.
Harmaa hauveli: Kukas sinä olet? Näytät vähän kisulilta, mutta et taida olla sitä sakkia.
Sitruuna: EI pidä paikkaansa! Kisulit ovat rohkeaa väkeä ja kohtaisivat kenet tahansa päät pystyssä! Sitruuna vastasi topakasti, hieman loukkaantuneena moisesta väitteestä.
Keltainen hauveli: Etpä tosiaan taida paljon niistä tietää. Me ollaan räksytetty ne kaikki aina käpälämäkeen. Mutta sinä et taida pelätä, oletko lemmikki?
Sitruuna: Mikä se sellainen on? Sitäpaitsi ei minulle ole väliä millä nimillä te minua kutsutte. Ette te pelota minua yhtään, tuollaiset höröttävät piskit. Kertokaas miten tästä tiestä pääsee yli, kun kerran siinä toljotatte!
Hauvelit menivät niin ymmälleen Sitruunan pelottomuudesta sekä kipakasta äänensävystä jolla tämä heille puhui, että ne seisoivat hetken aikaa aivan vaiti. Sitten eräs niistä sanoi:
Pinkki hauveli: Me mennään siitä ali. Tuossa ihan lähellä on silta, jonka alta pääsee tien toiselle puolelle. Me voidaan näyttää.
Hauvelit
lähtivät opastamaan Sitruunaa sillalle, jonka ali tosiaan näytti
kulkevan tie toiselle puolelle. Sitruuna oli yllättynyt ja iloinen
tapahtumien saamasta käänteestä, sekä hauveleiden aidosta
hyväntahtoisuudesta. Nämähän olivat aivan erilaisia kuin miksi
hän oli hauvelit aina kuvitellut! Sitruunalla oli nähtävästi
itselläänkin vielä opittavaa ennakkoluuloista.
Keltainen hauveli: Tästä näin pääset turvallisesti tien toiselle puolelle.
Hauveli viittoili tassullaan sillan ali johtavaa tietä ja Sitruuna kiitti kohteliaasti haveleita avusta.
Ilta alkoi jo hämärtää ja taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Sitruuna saapui pieneen puistoon, joka näytti olevan eläinten suosittu kokoontumispaikka.
Pari jyhkeää lempeän näköistä ponia näyttivät valpastuvan Sitruunan nähdessään, mutta Sitruuna ei uskaltanut lähteä tekemään niihin tuttavuutta.
Pieni koirien porukka ei Sitruunaa pelottanut, ne olivat pienempiä kuin Sitruuna ja kiltin näköisiä. Sitruuna harkitsi menisikö jututtamaan niitä, mutta sitten se huomasi, että kauempana, aivan korkean tiiliseinän vieressä...
... vietti aikaansa kokonainen joukko kissoja! Kissat olivat hyvin pieniä eikä Sitruuna ollut edes tiennyt että niin pieniä kissoja oli olemassa. Hänet valtasi uusi into. Jos oli olemassa näin monennäköisiä kissoja, olisi Sitruunankin näköisiä varmasti jossain! Sitruuna lähti iloisesti hypähdellen niiden luokse.
Sitruuna: Terve! Minun nimeni on Sitruuna ja etsin jotakuta vähän minun näköistäni kissaa. Oletteko sattuneet näkemään?
Kissat katsoivat toisiinsa.
Kermanvärinen kissa: Valitettavasti emme ole nähneet aivan
sinun näköistäsi - mutta on täällä käynyt eräs, jolla oli samanlaisia
piirteitä. Hän jatkoi kyllä pian matkaansa kohti paikkaa josta kertoi
tulleensa.
Ruskea kissa: Hän kertoi, että asuu sellaisessa kauniissa laaksossa jossa kaikilla eläimillä on hiukset tai hulmuavat hännät, aivan kuten sinullakin! Siellä asuu kissojen lisäksi myös taianomaisia olentoja kuten lohikäärmeitä ja yksisarvisia... ja jopa ihmisiä.
Musta kissa: Sinuna en uskoisi kaikkea mitä joku ohikulkeva erakko raakkuu. Jos minulta kysytään, oli siinä kertomuksessa ainakin puolet puppua.
Vaalea kissa: Enpä tiedä. Kyllä se kuulosti melko vakuuttavalta minusta.
Sitruuna henkäisi syvään.
Sitruuna: Kuulostaa aivan ihmeelliseltä paikalta. Mutta eivätkö ihmiset ole vaarallisia? Minä en ole koskaan nähnyt ihmistä läheltä... Ja onkohan se kaukana?
Harmaa kissa: Kyllä
ihmisiä kannattaa varoa, tavallisesti. Mutta se kissa vakuutti että
kaikki tuossa laaksossa asuvat eläimet ja ihmiset asuvat sulassa sovussa
keskenään.
Kermanvärinen kissa: Jos jatkat matkaasi
sinne saakka voi olla että tapaat kaltaisesi kissan. Tai ehkä
useammankin. Mutta se on tosiaan kaukana, monen päivän matkan päässä.
Musta kissa: En pidättelisi hengitystäni jos olisin sinä, voihan olla ettei mokomaa laaksoa ole olemassakaan.
Vaalea kissa: Mutta jos jäät tänne et varmasti kohtaa ketään tuonnäköistä. Täällä kaupungissa kissat ovat pieniä ja kesyjä, kuten mekin.
Sitruuna oli haljeta innosta. Hän yritti sulatella kaikkea uutta tietoa mitä oli saanut, eikä voinut hetkeäkään uskoa etteikö kaikki mitä laaksosta oli kerrottu olisi täyttä totta. Hänen täytyi löytää tuo laakso, hän tunsi että sieltä hän löytäisi vastaukset kaikkiin kysymyksiinsä. Kissat antoivat hänelle vielä ohjeita mihin suuntaan täytyisi lähteä jotta pääsisi pois kaupungista. Sitruuna kiitti kissoja kauniisti kaikesta avusta ja lähti matkaan.
Sitruuna kulki useamman päivän ja nukkui missä milloinkin. Hän kulki pitkin kivisiä rantoja ja metsäteitä, sekä ylitti pieniä peltoja. Hän kohtasi myös ihmisiä matkallaan, mutta piti heihin turvallisen etäisyyden.
Sitruuna kohtasi myös välillä eläimiä, mutta ainoastaan peuroja ja muita villejä otuksia, jotka hän mieluummin väisti kuin olisi kysynyt suuntaa. Sitruuna ei kuitenkaan luopunut toivosta, vaikka hänen suuntavaistonsa alkoi olla jo sekaisin kaikesta harhailusta. Sitten eräänä aamupäivänä, kuljettuaan ensin tiheän metsikön läpi, Sitruuna putkahti ulos aukealle rinteelle mistä häneen eteensä avautui uskomaton näky.
Sitruuna ei ollut uskoa silmiään! Hän näki ihmeellisen, satumaisen laakson, joka saattoi olla ainoastaan tuo kertomuksen tarunomainen paikka. Laaksossa solisivat kimmeltävät purot, saatenkaaret muodostuivat taivaalle, linnut liversivät kauniimmin kuin missään muualla ja kaiken keskellä näkyi kaunis linna - sekä tarunhohtoisia eläimiä.
Yksisarviset ja sateenkaariharjaiset ponit, pitkähiuksiset lohikäärmeet, silkkiharjaiset koirat, norsut ja mitä näitä nyt oli, näyttivät kaikki onnellisilta ja iloisilta. Sitruuna lähestyi linnaa ja vain ihmetteli näkemäänsä kauneutta ja loistoa.
Kenelläkään ei ollut kiire, eri lajit näyttivät tulevan hyvin toimeen keskenään. Jopa linnan luona seisova ihminen vaikutti kiltiltä ja suloiselta.
Sitruuna ei ollut koskaan edes kuvitellut mitään näin kaunista. Hän
tunsi heti, ensimmäistä kertaa, että tänne hänkin voisi kuulua. Hän haluisi kuulua tänne!
Laaksossa oli niin paljon värejä ja toisistaan poikkeavan näköisiä olentoja, ettei kukaan pitäisi täällä Sitruunaa outona tai poikkeavana. Hän hymyili ajatukselle.
Sitruuna asteli eteenpäin ja samassa hän erotti hulmuavaharjaisten
ponien takana pienen kaivon, jonka vierellä istui auringossa peseytyviä
kissoja...
... kissoja, joilla oli kimaltelevat hiukset. Kissoja, joista pari oli väriltään auringonkeltaisia - aivan kuten Sitruuna!
Nämä kissat eivät olleet ruskeita tai harmaita kuten kisulit, ehei. Nämä olivat kirkkaanvärisiä ja somia kuin sateenkarikuvioiset ponit.
Kissoilla ei ollut samanlaisia silmiä tai tassuja kuten Sitruunalla, mutta ne olivat silti monella tapaa kisuleiden kaltaisia.
Ja suurimmalla niistä oli keltaisen turkin lisäksi myös perhoskuviointi kankussa aivan kuten Sitruunalla. Sitruuna oli niin innoissaan että kiljahti ilosta. Hän lähti loikkimaan kissajoukon luokse onnellinen kehräys kurkussaan hyristen.
Löysikö Sitruuna vihdoin emonsa? Oliko Sitruunan isä oikeasti
poni? Keitä nuo salaperäisen laakson kissat olivat ja palasiko Sitruuna
enää koskaan muiden kisuleiden luo? Se onkin jo sitten kokonaan toinen
tarina.