Verta puutarhassa

Alkuperäinen julkaisupvä: 25.8.2016
Tekijä: Suruni

 

 

”Eeppinen taistelu vallasta ja vahvuudesta oli alkamassa. Ilmassa väreili odotuksen hikikarpalo. Tämä päivä jäisi historiaan paitsi suurena taistelunäytelmänä elämän katkeruudesta ja väkivallan turhuudesta, myös opettavaisena tarinana siitä, miten voi käydä jos puhdasmielisimmänkin soturin mieli mustuu.” 

 

 

 

 

”Mutta miten nämä kaksi eri tahoilla pahuutta vastaan taistelevaa sankarijoukkoa oli päätynyt vastakkain? Oliko kaikki vain Silppurin sabotaasia vai Lalli Leipäjuuston levittämää ylikypsää epäluulon-edamia? Taistelurummut pärisivät malttamattomina. Ilma oli liisterimäisen paksua odotuksesta. Kuka tekisi ensimmäisen siirron? Äkkiä Mutanttininjakilpikonnien rintamalta kuului huudahdus -”

Enna: -Saako tulla leikkiin mukaan?

Molla: -Häh?

 

 

Enna: -Mitä sinä leikit? Ja saako tulla mukaan?

Molla: -Minä en leiki. Kyseessä on eeppinen taistelu sankaruudesta ja vahvimman soturin maineesta! Olen vain nöyrä sivustakatsoja ja tarinan kertoja.

 

 

 

Enna: -Minusta tuo kyllä näyttää leikiltä. Mitä tuo tekee? Tai tuo?

Molla: -Älä koske! Olen huolella asetellut ne tähän asetelmaan. Tästä on leikki kaukana. Kyseessä on pitkään kirjoittamani traaginen taistelu nimeltä ”Verta puutarhassa”.

 

 

 

 

Enna: -Yök, kamala nimi. Eikö se voisi olla vaikka ”Kukkia puutarhassa”? Tai ”Kakkuja puutarhassa”? Tai nyt minä keksin, ”Tanssikutsut puutarhassa”!

Molla: -Mihinkään noin typerään ja kliseiseen en ikinä...

Enna: -Eikä tämä edes näytä puutarhalta.

 

Molla: -Ei ole minun vikani, että asumme kerrostalossa, jonka ympärillä on vain lisää kerrostaloja. Tämän lähemmäs puutarhaa en pääse. Sitäpaitsi paikka on oikeastaan sivuseikka. Kyse on metaforasta, jota puutarha edustaa.

Enna: -Odota vähän, tiedän tarkalleen mitä tarvitaan!

 

 

Molla: -Kuten nyky-yhteiskuntamme, myös puutarhassa vallitsee näennäinen järjestys. Mutta pinnan alla on käsittämätön määrä kateutta, vihaa, epätasa-arvoa ja hyväksikäyttöä! Nämä yhteiskunnan syöpäläiset voivat mullistaa siistissä rivissä olevat kukkapenkit hetkellä millä hyvänsä! Vapaus, tasa-arvo ja rauha ovat vain langanohuita näennäisarvoja, jotka jokainen on valmis heittämään romukoppaan heti kun joku toinen uhkaa sitä omaisuutta, jonka itse on onnistunut itselleen haalimaan. Tai jos muuten vain sattuu olemaan huono päivä.

 

 

 

 

Molla: ...

 

 

 

Enna: -Tahdotteko lähteä kanssamme ratsastusretkelle, herra Ninja Kilpikonna? Aivan ihastuttava ilma tänään täällä puutarhassa! Täydellinen päivä tanssien järjestämiseen, eikö totta, herra Hiiri?

Molla: -Taistelu oli päättynyt totaaliseen hävitykseen. Kukaan ei ollut voittaja ja tästä päivästä vaiettaisiin ikuisesti. Kai siellä tansseissa tarjoillaan edes juustopitsaa?

Mamma Spectra, hengellinen johtaja

Alkuperäinen julkaisupvä: 7.8.2016
Tekijä: Compiih

Eletään vuotta 2016. Mutta jotta ymmärtäisitte mistä on kysymys, on ensin palattava alkuun:
vuoteen 1984.

Nimitäin silloin tapahtui eräs kohtalokas vahinko, joka muutti merkittävästi elämän New Yorkissa. Tuona päivänä neljä lemmikkikilpikonnaa sekä lemmikkirotta altistuvat New Yorkin viemäreissä eräälle erittäin vahvalle mutageenille...

 

Kilpikonna: *miettii* Hmm.. mitähän tämä on?

 

*hörps*

Mutatoitumisensa jälkeen kilpikonnat ja rotta saivat tahattomasti julkisuutta ja pian myös erittäin kieroutuneet gansterit Ulottuvuus X:stä saivat vihiä voimakkaasta mutageenistä, joka kasvatti merkittävästi sille altistuneiden olentojen voimia. Nämä rikolliset saapuivat maahan päättäen ottaa tämän mutageenin omiin lonkeroihinsa.

 

 

Krang: Hehheh, nyt on millä mällätä. Miksikäs elukaksi muutetaan sinut?
Silppuri: Tosi hauskaa.

Kilpikonnista ja rotasta tuli pahuutta vastaan taistelevia sankareita ja Ulottuvuus X:n sotureista jatkuvasti New Yorkia kiusaavia terroristeja. Hyvän ja pahan taistelu oli alkanut.

 

 

Turtlet murskasivat vihollisarmeijan kerta toisensa jälkeen, mutta vihollisia tuli yhä lisää ja he toivat mukanaan omat mutanttinsa. 

 

 

Raphael: Peräänny kives...Kiviukko!

 

 

Kenraali Traag: Pidä sinä viherkoipi turpas kii!

Vihreät ninjat olivat altavastaajan asemassa, joten heidän oli myös muututtava, lisättävä joukkojensa kokoa ja kehityttävä. 

 

 Mutageenin avulla he onnistuivat monistamaan itsestään kopioita...

Särö: Ottakaapa troppia poikaseni niin saadaan väkilukua nostettua.
Donatello: Epäilyttävää kemikaali-litkua.
Raphael: Onkohan tässä hiilareita?

...mikä jälkeen alkoivatkin kloonisodat.

 

Vahinko oli jo levinnyt liian laajalle, mikään ei voinut enää puhdistaa mutaatiota aiheuttavia kemikaaleja luonnosta. Niinpä mutageenin saastutettua vähitellen koko viemäristön sekä lähiseudut, alkoi mutantteja putkahdella vuosien varrella kuin sieniä sateella. 

 

Leonardo 'neljäs': Kohta mennään, onks tukka hyvin?
Leonardo 'kuudes': Lakkaa horisemasta sille kameralle ja pidä silmät vihollisissa.
Leonardo 'neljäs': Mitkä silmät!?

Ensin tulivat tavalliset mutanttieläimet, sitten alkoi muodostua niitä erikoisempia tapauksia.. kutsutaan heitä vaikka super-mutanteiksi. Pian eivät alkuperäiset kilpparit enää tunteneetkaan olevansa niin erikoisia - päinvastoin, tuntui kuin joka suunnassa tuijottaisi oma pelikuva. Tai pikemminkin vääristynyt peilikuva. Mutageenin aiheuttamat sairaudet ja epämuodostumat saattoivat esiintyä missä tahansa ruumiinosassa, aiheuttaen muun muassa...

 

sokeutta ja irvikasvoisuutta...

 ylimääräisiä tai puuttuvia osia kehossa...

 ihosairauksia ja värivirheitä...

 psyykkisiä häiriöitä tai pelkästään silkkaa rumuutta.

Ajan kuluessa sankareita ja vihollisia sikisi aina vain lisää, mutta vuosikymmenien taistelun jälkeen alkoivat mutageenin vaikutukset käymään raskaiksi. Ketään ei haluttanut nähdä omaa klooniaan viittä kertaa saman aamun aikana ja mutaatiot jatkoivat kehitystään kehoissa yhä lisää. Pitsasta oli myös alituiseen puute eikä kukaan halunnut joutua täyttämään ruokakaappia omista lanteistaan. Riitoja syntyi jatkuvasti pienimmistäkin syistä.

 

Lopulta kukaan ei enää tiennyt eikä välittänyt mistä uudet mutantit syntyivät. Oikeastaan koko sodan pointtikin oli jo unohtunut. 

 

Moto: Me ollaan Marsista.
Särö 'toinen': Just joo, ihan varmaan.

Niinpä eräänä päivänä sankarit päättivät asettua aloillen ja jättää turhanpäiväisen taistelun, olihan niitä omiakin murheita kerääntynyt kiitettävästi.

Donatello ´kahdeskymmenesviides': Seiska. Mä voitin!



Donatello 'yhdeksästoista': Huijasit kuitenkin.

Raphael 'uudempi': Pitäiskö lähteä metsästämään ravintoa? Raakaravintoa?
Raphael 'prätkänomistaja': Mä tiedän yhdellä streetillä hyvän raakaravintolan, mennääs sinne.

April O'Nealia ei enää tultukaan pelastamaan kuten tavallisesti ja sekä April että Silppuri alkoivat turhautua vastustajien odotteluun. Pahiksetkin pysähtyivät miettimään, mitä olisi elämä ilman sotaa.

 

April: Öö.. apua...?
Silppuri: En käsitä. Miksei niitä sammakkoeläimiä kuulu?
Krang: Heko heko, taisivat vihdoin menettää kiinnostuksensa sinua kohtaan.

Uusi aika oli alkamassa.

Kesäkuun 19 päivä vuonna 2016, New Yorkin Viemärissä:

Koska mutanttieläimet olivat muodostaneet suuren yhteiskunnan, oli luonnollista että heille oli valittu johtaja. 

 

 

Mamma, kuten useimmat häntä nimittivät, oli elämää nähnyt aivokimppu Ulottuvuus X:stä. Sieltä samasta paikasta, mistä myös Valtias Krang. Mutta Mamma, oikealta nimeltään Spectra, oli Krangista poiketen lempeällä tavalla karismaattinen. Ja ennen kaikkea, hän osasi tuntea empatiaa.

Tällä kertaa Raphael ei mennyt rakkaan isänsä Särön luo purkamaan naismurheitaan, vaan hän ajatteli kertoa huolensa Mamma Spectralle, yhteisön hengelliselle johtajalle.

 

 

Mamma: Raph, tunnen sinusta huokuvan energian. Sinulla on huolia.
Raphael: Niin Mamma...
Mamma: Anna Mamin arvata. Naiset?

 

 

Raphael: Justiinsa! Kuin sä arvasit?

 

 

 Mamma: *myhä* Se nyt oli aika helppoa..

 

 

 Raphael kertoo Aprilista ja kuinka viimeisen viikon kuviot ovat menneet. Mamma Spectra kuuntelee asian loppuun keskeyttämättä kertaakaan, jonka jälkeen hän nyökkää hitaasti.

 

 

Mamma: Ymmärrän, että sinua murehduttaa kovasti jätetyksi tuleminen. Se on kuitenkin yksi osa lähes jokaisen nuoren miehen ja naisen elämää. Suuresta pettymyksestä voi seurata henkinen kasvu, joka antaa sinulle uusia työkaluja myöhemmässä elämässä. Joskus on osattava surra, pettyä ja olla vihainen, jotta voi ymmärtää mitä todella tahtoo elämältään. Ymmärrätkö nuori Raphael?

 

 

Raphael: Ööö.. En ny ihan. Pitää kai funtsia tätä illalla, ehkä meditoida ja jättää sarjisten lukeminen väliin? Hitsi, kun mä meinasin just tänään lukee Batmaniä..

 

 

 

Mamma: Raph, sanon nyt suoraan. April ei ole maailman ainoa nainen.
Raphael: Mut..mut.. se on eka jonka mä tunnen!

 

Mamma: Mutta mietipä hetki, ehkä Aprilkin on jo kyllästynyt jatkuvaan "kilpikonnat pelastavat" -juonikuvioon. Enää sinä roikut Aprilissa kiinni, kun muut ovat jo jatkaneet elämäänsä. Oletko aivan varma, että Aprilkin tahtoo kaiken pysyvän samana?

 

Raphael: Mut.. Mä oisin valmis asettumaan aloilleni Aprilin kanssa, muuttamaan pois täältä viemäriloukosta. Tekemään vaikka kakaroita jos se niitä tahtoo! Mä haluun jatkaa, mut Aprilin kanssa. Mamma, mä niiiin pidän Aprilistä. En voi kestää että se on jonku dorkan kanssa joka kohtelee sitä huonosti!

 

 

Mamma: Mmm.. Mutta oletko kysynyt Aprililtä mitä hän tahtoo? Joskus voi tulla eteen aika, että on pakko jättää menneisyyden miettiminen ja alkaa katsoa tulevaan. Eikö sinulla ole mitään muita haaveita?
Raphael: Mut April.. Sillä on niin kiva nimikin. Enks mä vois vaan saada sen takas?

 

 

Mamma: *huokaus* April on palannut New Yorkiin ilman kihlasormusta. Löydät hänet varmasti kotoaan, jos se tekee sinut onnelliseksi. Mutta varaudu siihen, ettei keskustelu Aprilin kanssa tule olemaan helppo.

 

 

Raphael: Kiitti Mamma! Mä arvasin et sä tiedät mikä auttaa! 

 

 

Raphael: *tanssahtelee pois* April mä tuun!!

 

Mamma: *syvä huokaus* Mutantin aivot... niin yksiulotteiset ettei sinne mahdu kuin ajatus kerrallaan. Ajattelin voivani auttaa näitä vähäisiä olentoja, koska minulla on laaja tietämys ja suuri aivokapasiteetti ideoita jaettavaksi, mutta mikään järkiperäinen neuvo ei yksinkertaisesti uppoa. Taas yksi päivä takana kun epäonnistuin. Ehkä pitäisi luvuttaa neuvojen antamisen suhteen ja alkaa pelkästään terapeutiksi.

*palaa sudokujen ääreen*

Raskauspipetin kertomaa

Alkuperäinen julkaisupvä: 5.7.2016
Tekijä: Suruni

Unelmalaakson Tuutulaulun päiväkodissa kävi kova kuhina. Kaikki olivat innoissaan yllättävästä huhusta, jonka mukaan laaksoon saapuisi pian uusi vauva!

 

 

 

”Vauva saa nukkua minun kehdossani. Siinä saa parhaat unet. Ja patja on niin untuvainen, että se kelpaisi prinsessallekin!” Peeks sanoi ylpeänä.

”Minä aion antaa vauvalle lempinalleni!” sanoi puolestaan Baby Northstar. ”En rakasta mitään muuta enemmän kuin sitä, se on paras ystäväni. Mutta uusi vauva tarvitsee sitä vielä enemmän kuin minä.”

”Minä... minä aion... minä aion antaa vauvalle osan vaipoistani. Ilman niitä ei kukaan vauva pärjää. Sitäpaitsi olen jo melkein sisäsiisti.” Baby Flicker ilmoitti tyytyväisenä keksimäänsä lahjaan.

 

 

 

 

Huhu, joka oli jo muuttunut viralliseksi uutiseksi matkan varrella, oli saanut alkunsa omituisesta tikusta, jonka Baby Northstar oli löytänyt päiväkodin lähellä sijaitsevasta yleisestä roskakorista. Hän oli kerännyt aarteen talteen ja yrittänyt kysyä kaikilta vastaan tulevilta poneilta, mikä kumma esine oli kyseessä.

 

 

 

 

Kukaan ei kuitenkaan ollut osannut vastata ja lopulta ponit päättivät mennä itse Ylhäisyyden luokse kysymään asiaa.

”Kukaan poneista ei tiedä yhtä paljon kuin Ylhäisyys, hän osaa kyllä auttaa meitä!” Baby Northstar totesi päättäväisenä.

 

 

 

 

Tovin tikkua silmäiltyään Ylhäisyys tuumasi: ”Sen täytyy olla raskauspipetti ihmisten maailmasta. Tällaisen tikun avulla naiset tietävät tuleeko heille vauva.” hän selitti muille poneille.

”Vauva? Miten ihanaa!” Peeks hihkaisi. ”Unelmalaaksoon ei ole saapunut uutta vauvaa sitten vuoden 1992. Alkaa olla jo aika tylsää leikkiä samojen vauvaponien kanssa.”

 

 

 

Sillä aikaa kun muut ponit uppoutuivat jo mahdollisten vauvakutsujen järjestämiseen, Ylhäisyys upposi ajatuksiinsa. Ainoa ihminen, joka Unelmalaaksossa yhä vieraili, oli ponien pitkäaikainen ystävä Megan. Vuosia oli kulunut ja Megan oli jo aikuinen nainen, mutta silti ajatus siitä, että Megan saisi vauvan sai Ylhäisyyden mietteliääksi. Vuodet vierivät eri tahtiin poneilla ja ihmisillä.

 

 

 

Hetken melankoliasta selvittyään Ylhäisyys liittyi muiden ponien iloiseen jutusteluun ja vauvakutsujen suunnittelemiseen. Ehkä Meganin vauva ei olisikaan hullumpi asia.

 

 

 

 

Kun vauvaponit olivat palanneet takaisin päiväkotiin ja aloittaneet kinastelun siitä, kuka saisi ensimmäisenä pidellä uutta vauvaa sylissään tai kenties jopa nimetä sen, talon takana lyyhötti epätoivoinen hahmo.

”Voi helvetin helvetti...” Megan ähkäisi. ”Miten tässä näin kävi... Se oli vain se yksi känninen ilta... Voi perkele, miten mä selitän tän muille?”