Alkuperäinen julkaisupvä: 17.5.2020
Tekijä: Suruni
Tämä kaunarijuttu poikkeaa muista siinä, että se on oikeastaan osa BJD-tarinoitani, mutta luultavasti toimii myös erillisenä juttuna eikä näin ollen edeltäviä taustatapahtumia tarvitse tietää. Tämäkin tarina sai inspiraationsa kaunariotsikosta, vaikkei sitä muuten Ridgen maailmaan voikaan yhdistää.
Huom! Tarinassa alastonta hartsia, väkivaltaa ja verta. Katsele omalla vastuulla.
Ne, joiden mukaan vampyyrit eivät tunteneet kylmää, puhuivat paskaa.
Ne, joiden mukaan vampyyrit olivat sadistisista sidontaleikeistä pitäviä keikareita olivat sen sijaan jokseenkin oikeassa.
Mutta tilanne, johon Nocturne oli joutunut, oli hyvin kaukana mistään perverssistä iltapäiväpanosta kahlekuninkaan salongissa ja oli sen sijaan hyvin epämukava eikä tippaakaan kiihottava. Nocturne oli kylmästä kankeana.
Kun Nocturne kuuli jälleen askelten palaavan, hänen kehonsa jännittyi kipeästi. Jos hän ei olisi pissannut housuunsa jo tunti sitten, olisi nyt viimeistään pikkuhousut saaneet kultaisen kasteensa. Nocturne nieleskeli hermostuneesti, mutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen kiinni.
Askeleet pysähtyivät hyvin lähelle Nocturnea vaikka hän ei voinutkaan kääntyä niin, että olisi nähnyt mitään. Hän tunsi naisen lähellään. Kaikki karvat hänen kehossaan nousivat pystyyn.
Vaikka Nocturne tiesi odottaa uutta kierrosta, hän silti säikähti naisen tarttuessa häntä yhtäkkiä hiuksista kiinni ja kääntäessä hänet selälleen niin, että hänen kasvonsa olivat kohti kiduttajaansa.
Nocturne alkoi nyyhkyttää pelon ottaessa vallan niistä ajatuksista, jotka yrittivät pitää hänet rauhallisena. Kaikki oli niin haurasta, heikkoa, tuhoamiselle altista.
”Kun minä kysyn, sinä vastaat. Ymmärsitkö?” naisen kylmä, monotoninen ääni sanoi.
”Kyl...” Nocturne yritti vastata, mutta hänen äänensä pihisi vain käheänä eikä hän saanut kokonaista sanaa suustansa. Rangaistusta peläten Nocturne nyökytti kiivaasti päätään ymmärtämyksensä merkiksi.
”Saat kostuttaa suutasi jotta voit vastata.” nainen sanoi ja sylkäisi äkkiä päin Nocturnen naamaa niin että sylkyvana valui vähitellen Nocturnen huulille. Hän nuolaisi kostean sylen suuhunsa, mutta paljoa apua kuivaan kurkkuun siitä ei ollut. ”Tarvitsen... juotavaa.” Nocturne kähisi.
”Ha, ahnekin olet! Typerä ja ahne pikku vampyyri.” nainen sanoi. ”Jos olisit älykäs, et tuottaisi minulle näin paljon työtä.”
Nocturne sai nostettua itsensä istuma-asentoon ja katsoi anovasti naiseen: ”Kuningatar, pyydän, päästäkää minut! En tiedä mitään...”
”Hiljaa!” Kuningatar Myr karjaisi. ”Et edelleenkään osaa tätä peliä, niinkö? Tarvitsetko vieläkin muistutuksen siitä ainoasta säännöstä, joka meillä on?”
"Ei, ei, en tarvitse.” Nocturne alkoi nikotella häpeissään. ”Ymmärrän kyllä, anteeksi Kuningatar. Kertoisin kyllä, jos ymmärtäisin mitä...”
”Jaarittelet kuin kyökkipiika, ole vaiti senkin syöpäläinen!” Kuningatar Myr mylväisi hermonsa menettäen ja alkoi hieroa ohimojaan vapisevin sormin.
Nocturne katsoi häntä varovasti. Kuningatar oli kuilun partaalla. Hän yritti olla tyyni, mutta hän oli epätoivoinen. Miksi? Miten Nocturne liittyi tähän asiaan? Hän ei ollut edes koskaan ennen tavannut Kuningatarta, vain kuullut hänestä. Ei kukaan tavallinen vampyyri olisi tekemisissä Kuningattaren kanssa. Nocturnella ei ollut mitään tekemistä kuninkaallisten, mustien loitsujen tai kylmien kellareiden kanssa. Hän oli moderneista mukavuuksista pitävä tyttö, joka asui halvassa kerrostalokaksiossa pikkusiskonsa kanssa. Sisko... hänen oli päästävä takaisin siskonsa luo! Notte oli varmasti huolissaan.
”Pyydän...” Nocturne aloitti, mutta ei päässyt kovin pitkälle.
Kuningatar Myr tarttui häntä rinnan yli kulkevasta köydestä ja yhdellä liikkellä kiskaisi Nocturnen jaloilleen ja painoi vasten kiviseinää.
”Olen väsynyt. Hyvin väsynyt.” Myr sanoi. ”Ymmärrätkö?” Nocturne nyökkäsi kiivaasti.
”Minä haluan lopettaa tämän pikku leikkimme. Kuten sinäkin varmaan mielummin menisit jatkamaan omaa elämääsi. Joten, pikku vampyyri, tee minulle mieliksi ja vastaa kun kysyn.”
”Minä teen ihan mitä vain, ihan totta. Kunhan vain päästät...”
Jälleen kerran Myr vaiensi Nocturnen hermostuneen pälpätyksen.
”Minä tiedän, että sinä liityt jotenkin siihen juttuun. Sinun on siis turha enää valehdella ja yrittää suojella häntä. Usko minua, hän ei ole sen arvoinen. Nyt, kerro minulle. Ja sitten, ei enää kipua.”
Kuningattaren ote piti Nocturnen liikkumattomana kuin hän olisi ollut raaka pottu pihtien välissä.
Nocturne yritti miettiä kuumeisesti. Mutta pitkät tunnit kellarissa sidottuna olivat saaneet hänen ajatuksensa puuroisiksi. Häntä pelotti. Hän oli kaikin tavoin nöyryytetty. Mikään järkevä ajatus ei mahtunut hänen päähänsä. Mitä Kuningatar oikein tarkoitti? Mihin Nocturne muka liittyi, ketä hän yritti muka suojella?
Sitten Nocturnen kasvoille levisi huolestunut ilme. Sisko? Niin sen täytyi olla! Sillä ketään muuta Nocturne ei välittäisi suojella. Mutta siskoaan hän suojelisi vaikka hengellään. Ilmeisesti Nocturne oli tullut juuri siihen pisteeseen. Hän ei pääsisi pois kellarista. Ei niin kauan kuin haluaisi suojella siskoaan. Miksi Kuningatar tahtoi hänen siskonsa? Notte oli hauras, lempeä olento, eikä ikinä tehnyt mitään pahaa. Eikä tavannut ketään.
”Anna minun mennä.” Nocturne irvisteli epäviehättävästi kun turvonnut huuli aiheutti puhuessa kipua. ”Minä rakastan häntä. Suojelen häntä loppuun asti.”
Kuningatar Myr päästi syvän, pettyneen huokauksen ja irrotti otteensa Nocturnesta antaen tämän valahtaa seinää pitkin lattialle kuin kostean pyykin.
”Se lienee siis viimeinen vastauksesi.” Myr pikemminkin totesi kuin kysyi.
”Olen sen velkaa hänelle...” Nocturne sanoi ääni vapisten. ”Ei, ei... En tahdo sanoa sitä noin. Kyse ei ole velasta tai velvollisuudesta. Suojelen häntä koko sydämeni rakkaudella, koko sieluni olemuksella, kaikella, mitä...”
Nocturnen papatus keskeytyi kun Myr sieppasi hänet jälleen yhdellä riuhtaisulla, paiskasi äkkiä kasvot vasten lattiaa ja alkoi kuristaa köydellä, jonka hän oli aiemmin tuonut mukanaan huoneeseen. Tätäkö tarkoitusta varten?
"Vampyyreillä ei ole sielua. Sinulla ei ole sielua. Minulla ei ole sielua. Hänellä... hänelläkään ei ole enää sielua...” Myr sihisi tuskaisena ja tarttui köyteen yhä lujemmin. Nocturne kakoi ja yritti nytkyä, mutta Myr istui hänen päällään.
”Se... se otus, jota sinä haluat suojella, jota sinä rakastat enemmän kuin omaa elämääsi, se otus vei hänen sielunsa. Rikkoi jotakin peruuttamattomasti, saastutti hänen ruumiinsa ja tappoi hänen sielunsa, vei pois tulevaisuuden, aikuisuuden, kaikki lukemattomat mahdollisuudet ja kohtaamiset, joita ei ikinä tule...”
Nocturne oli oman pakokauhunsa vallassa, mutta kuuli silti Kuningatar Myrin puheen korvissaan. Kenestä hän oikein puhui? Ei kyse voinut olla Nottesta! Maailman herkin, suloisin olento...
”Ei...” hän yritti, mutta ääntä ei kuulunut, ei edes pihinää.
Ne, joiden mukaan vampyyrit eivät tunne kuolemanpelkoa, puhuvat paskaa.
Ne, joiden mukaan vampyyrit eivät tarvitse happea olivat sen sijaan oikeassa.
Kuningatar Myr ei olisi ikinä voinut kuristaa hengiltä vampyyriä. Mutta mielen voima on omituinen asia. Kun ihminen muuttuu vampyyriksi, hän voi yhä kuvitella hengittävänsä. Vanhoista tavoista on vaikea luopua.
Koska Nocturne oli ollut vampyyri vain noin kolmenkymmenen vuoden ajan, eivät hänen voimansa olleet mitään verrattuna vampyyriin, joka oli ollut olemassa satoja vuosia, tiesi mustan taikuuden salat ja osasi hallita useimpia elollisia ja epäkuolleita. Kun siis Kuningatar Myr kuristi Nocturnea kylmää kivilattiaa vasten, Nocturne todella luuli kuolevansa. Kyse ei ollut siitä, mitä hänen kehonsa tiesi vaan siitä, mitä hänen mielensä luuli.
Sitten, yhtäkkiä Myrin vankka ote nyöristä hölleni ja hänen päättäväinen ilmeensä haipui omituiseksi utuiseksi katseeksi. Oli kuin Myr itse olisi sulanut pois kuin aurinkoon jätetty jäätelöannos.
Kylmä betonilattia, virtsalta ja muilta eritteiltä haisevat seinät, katseita, puhetta, ääniä... Ääniä, jotka sattuivat kimeinä korviin. Mistä ne kaikki olivat ilmestyneet tänne? Ei, kyse ei enää ollut samasta kellarista. Myr ei enää ollut täällä. Hän oli jossakin kaukana, toisessa ajassa.
Jos hänellä olisi ollut voimansa, pelkät köydet eivät olisi pidätelleet häntä hetkeäkään. Hän olisi napsaissut miesten niskat kuin kuivettuneet heinänkorret. Nyt... nyt hän oli vain heikko nainen. Ilman mitään, joka teki hänestä Kuningatar Myrin. Olisivatko he olleet hänelle yhtä julmia, yhtä kovakouraisia jos kyse olisi ollut vain jostain naisesta, jostakin talonpojan tyttärestä, jonka he olisivat siepanneet ohikulkiessaan matkaviihteeksi? Jos Myr olisi ollut vain tavallinen, heikko nainen.
He tiesivät kuka Myr oli ja nauttivat kostostaan enemmän kuin pelkästä ohimenevästä himon tyydytyksestä. Koko kolkko, kylmä kellari täyttyi epämääräisistä pistävistä äänistä, oudoista imelistä hajuista. Häneen tartuttiin, häntä lyötiin ja käytettiin. Hän virtsasi alleen ja löyhkäsi kuivettuneelta vereltä ja miesten siemeniltä. Hän oksensi, kerta toisensa jälkeen kakoi, hänen kehonsa nyki ja vapisi. Hän halusi hengittää, hän tarvitsi raitista ilmaa. Vaikka hänen kehonsa ei tarvinnut happea, hänen mielensä halusi sitä.
Hänen kasvonsa painettiin vasten kylmää kivilattiaa, suoraan Myrin omaan oksennuslammikkoon. Hän ei pystynyt hengittämään, kaikki oli pimeää. Koko kellari oli täynnä vain ääniä, loputtomasti ääniä ja kipua ja oksennusta.
”Hei minäkin tahdon leikkiä tuolla! Saanhan?”
Myr havahtui säpsähtäen. Hän istui yhä Nocturnen päällä, mutta köysi oli pudonnut hänen käsistään. Nocturnen naama oli itkun ja rään kostuttama.
”Minulla on tylsää, haluan leikkiä!” Agathe sanoi uudestaan kikattavalla äänellä. Hän astui lähemmäs Nocturnea ja Myriä.
”Ei.” Myr kähisi ja nousi Nocturnen päältä. ”Sinun ei pitäisi olla jalkeilla. Olet vielä kovin heikko. Tarvitset lepoa, jotta toivut.” Myr yritti ohjata Agathea lempeästi kohti ovea.
”Mutta on niin tylsää vain maata sängyssä! Mikset anna minun kiduttaa häntä välillä?” Agathe katsoi Myriin loistavilla pirunsilmillään.
Myr säpsähti.
”Hei... minähän tunnen sinut.” Nocturne kähisi kääntyessään katsomaan Agathea.
Sekä Kuningatar Myr että Agathe jäivät tuijottamaan maassa kyhjöttävää puolialastonta vankia.
”Muistan... kävit luonani. Yritit saada minut... tuota, muuttamaan sinut. Mutta en...”
Salaman nopeasti Myr oli taas Nocturnen kurkussa kiinni. Nocturne alkoi huohottaa voimakkaasti.
”Sinä lähetit tytön jonkun luokse. Jonkun, joka voisi muuttaa hänet. Kuka se oli? Vastaa!” Myr huusi päin Nocturnen kasvoja ja tuijotti tätä hurja ilme silmissään.
”Se... se oli Lawrence.” Nocturne sopersi. ”Lawrence muutti minut. Hän on vähän outo tyyppi, mutta ihan okei.”
”Ihan okei?!” Myr huusi vasten Nocturnen kasvoja. ”Se kieroutunut paskiainen käytti hyväkseen nuorta tyttöä vain saadakseen oman hupinsa irti ja jätti hänet sitten kuolemaan! Jos en olisi...” Myr äkkiä sulki suunsa muistaessaan, että Agathe oli yhä huoneessa.
Agathe tuijotti hetken naisia vaiti, kääntyi sitten pois.
”Tylsää kun et anna leikkiä.” hän sanoi sitten. ”Hyvä on, menen lepäämään. Tuntuukin vähän heikolta.”
Agathe päästi huuliltaan jonkun hymyn kaltaisen ja livahti nopeasti ovesta.
Myr tuijotti hetken ovelle, tarttui sitten raivoissaan Nocturneen ja siirsi itsensä istumaan tämän rinnan päälle. Myr puristi Nocturnen päätä polviensa välissä ja piti tätä tiukasti samalla kiinni hiuksista.
Toinen käsi painui Nocturnen poskea vasten, eikä tyttö tiennyt aikoiko kuningatar läimäistä vai hyväillä häntä. Mutta kuningatar Myrin otteissa ei ollut mitään lempeää.
”Tästä lähtien kuulut minulle, pikku vampyyri, etkä enää Lawrencelle, onko selvä?” Myr kähisi Nocturnen korvaan. Nocturne yritti nyökätä, mutta Myr piti niin tiukasti tämän päätä, ettei se voinut liikahtaakaan. Nocturne ynähti nopeasti ymmärryksensä merkiksi.
”Olet minun narttuni, omistan sinut ja teet tästä lähtien juuri niin kuin käsken. Äläkä kuvittelekaan voivasi häipyä toiseen maahan tai yrittää muuta katoamistemppua. Tiedän, että sinulla on sisko. Hauras pikku tikku.”
Nocturne vavahti pelosta. Hän pelkäsi omasta puolestaan, mutta kun Kuningatar mainitsi Notten, tuntui Nocturnesta siltä kuin Myr olisi tarttunut kiinni hänen sisuskaluihinsa ja ravistellut.
”Minä päästän sinut kohta irti, saat mennä matkoihisi ja häipyä silmistäni. Mutta huomenna tulet hitto vie takaisin niin kuin kiltti pikku vampyyri, ymmärrätkö? Ja ensimmäinen tehtäväsi on jäljittää se säälittävä pikku-ukko Lawrence ja helvetti vieköön teen siitä miehestä silppua, tajuatko? Ja jos haiskahtaa vähääkään siltä, että aiot varoittaa sitä pirua tai muuten kusta suunnitelmiini niin syön siskosi silmiesi edessä, onko selvä!”
Sen karjuttuaan lähietäisyydeltä Nocturnen nyt soivaan korvaan Kuningatar viskaisi vankinsa toiseen nurkkaan.
Hetken raivoaan tasaten Myr messusi lyhyen hiljaisen loitsun ja Nocturnen köydet tippuivat velttoina lattialle.
”Nyt... painu helvettiin täältä!” Myr huusi.
Nocturne könysi pystyyn niin nopeasti kuin hatarilta jaloiltaan pääsi ja lähti kellarista välittämättä juurikaan siitä, että oli lähestulkoon alasti.
Kellarissa ei ollut aikaa, ei päivää eikä yötä. Siellä oli kylmyys ja kaukaa kantautuvat ontot, oudot äänet. Yhdessä nurkassa kyhjötti heikko nainen. Ilman mitään, mikä teki hänestä Kuningatar Myrin.
Ja hänen sielunsa, se jota muka ei ollut enää olemassakaan, tuntui raskaammalta ja todellisemmalta kuin hyvin pitkään aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti