Poimuisat kasvot

Vuoden 2020 kaunaritarinat alkavat tästä!
Tuo vuosi edusti uutta tuulahdusta kuvahaasteeseemme. Enää emme arponeet otsikoita summamutikassa vaan valitsimme hauskimmat itsellemme tai toisillemme. Tärkeä (tai ehkä jopa se tärkein) tapahtuma oli myös "aidon" Ridge Forrester figuurin ilmestyminen tarinoihimme! Tämä tapahtui jo vuoden toisessa kuvatarinassa. Mutta sitä ennen: Poimuisat kasvot!

Alkuperäinen ilmestymispvä: 15.1.2020
Tekijä: Suruni

Se on se maku. Ei siitä mihinkään pääse.

Rakkauden yli-imelä maku, joka tarttuu kitalakeen kiinni kuin makkaran haju paistinpannuun.

 

 

Kielen makunystyrät turpoavat ja ärtyvät äkkinäisestä äitelän yliannostuksesta. Jälkimaku lienee voimakkuudeltaan vähintäänkin kahden päivän krapulan luokkaa. Ei siinä paljoa enää piirakka maistu.

 

 

Ei asiasta ollut epäilystäkään, Mamma Spectra oli rakastunut epätoivon vimmalla.

 

 

Hän oli koko elämänsä ajan neuvonut muita ihmissuhteissa, tarjonnut avaraa näkemystään sumun laaksoissa vaeltaville, mutta koskaan aiemmin hän itse ei ollut kokenut rakkauden repivän riipivää hämmennystä.

 

 

 

 

Aiemmin niin selkeä mieli oli epäselvän savusumun peitossa.

 

 

 

 

Silloinkin kun Mamma Spectra yritti hengata kamujensa kanssa, hänen ajatuksensa palasivat rakkauden polttaviin supistuksiin aina uudestaan ja uudestaan. Mitään muuta ei edes mahtunut hänen päähänsä. Oikeastaan koko asia alkoi olla jo raivostuttavan rajamailla.

 

Miten niinkin järkevä aivokimppu kuin Mamma Spectra saattoi löytää itsensä kihertämässä vuoroin itkua, vuoroin epätoivon naurua kuin ensimmäistä ihastustaan kärsivä finninaamainen teini? Sanomattakin on selvää, että jäätelöä kului melkoinen määrä. 

 

 

 

Mutta kyse todellakin oli ensirakkaudesta. Vaikka Mamma oli ehtinyt jo kypsän aivon ikään, tämä oli hänen ensikokemuksensa elämän romanttisesta puolesta.

 

 

Mamma Spectra oli yksinkertaisesti löytänyt sielunkumppaninsa.
Tästä oli lekkerin laskut kaukana. Saunanpankolla ei pihisisi makkaranpätkä tänä lauantaina.

 Kukaan ennen tätä ei ollut kyennyt tekemään häneen samanlaista lähtemätöntä vaikutusta. Kukaan koskaan ei ollut hurmannut Mammaa yhtä karismaattisella ja epäilemättä myös eroottisella ulkonäöllään. Kun Mamma ajatteli rakkautensa kohdetta, hän värisi kauttaaltaan.

 

 

 Mamma Spectra oli yrittänyt lähestyä tunteittensa kohdetta useamman kerran. Korrektisti ja kainosti kirjeiden kautta totta kai. Ongelmana oli vain se pikkuseikka, ettei Mamma tiennyt minne kirjeet osoittaisi.

 

 

 ”Vielä joku päivä kohtalo tuo meidät yhteen.” Mamma mutisi täyttymättömän rakkauden hekuman piinatessa hänen jokaista aivopoimuaan.

 

 

 Koskaan ei Mamma ollut nähnyt mitään sen kauniimpaa. Tuon olennon kauneus, joka kiteytyi niihin lukuisiin kasvopoimuihin, joita Mamma ei koskaan kyllästyisi hyväilemään, sai hänet liikutuksen partaalle.

 

 

Yksinäinen kyynel vieri Mamma Spectran poimuttuneen posken ylitse.

”Voi Mummo....” Mamma huokaisi.

 

 

Ridge Forrester, vaativa vaatettaja

Alkuperäinen julkaisupvä: 30.11.2016
Tekijä: Compiih

 Kukapa ei olisi kuullut Ridge Forresterista, tuosta maailmankuulusta saippuasarjan hahmosta? Niinpä, Sinäkin olet siis kuullut! Tuo nimi herättää kuulijassaan heti mielikuvan huikentelvaisesta naistenmiehestä, joka vaihtoi emäntää ja vihkisormusta kerran viikossa.

 

 

  

Tämä mielikuva ei kutenkaan mairitellut lainkaan sattumalta samaisen nimen omistavaa kaimaa Ridge Isto Forresteria. Tästä syystä tämä hieman vähemmän tunnettu muotitaiteilija ei pitänyt hälyä omasta nimestään... Itse asiassa, hän vihasi äidiltään saamaansa nimeä niin kovasti, että oli vaihtanut sen muotoon: R. Isto Forrester.

 

 

 

R. Isto oli intohimoinen vaatesuunnittelija, mutta onnettomuudeksi hän oli päätynyt paikkaan jossa hänen kykyjään ei arvostettu lainkaan. Puhun tietysti Unelmalaaksosta. 

Kukapa pikkuponi ei haluaisi itselleen muodikkaat bikinit...

tai pöyhkeän jääkarhun karvasta tehdyn turkisviitan?

Vielä mitä! Vaikka R. Isto kuinka yritti kehitellä hauskoja, iloisen värisiä tai taiteellisia luomuksia, nämä laakson asukkaat kaipasivat ainoastaan käytännönläheisiä vaatteita: sadeasuja, hellehattuja ja kumisappaita - jos edes niitä. Suurin osa asukkaista oli nimittäin parantumattomia nudisteja, joita R. Istolla teki melkein pahaa katsoa.

 

 

 

Peach: Tämä leivontamyssy on erityisen näppärä, ostan tämän.
 

R. Isto: Kröhöm, sitä olisi tarkoitus pitää harjan päällä kauniisti, ei survoa kaikkia hiuksia sinne sisään.. Mutta etkö haluaisi sen seuraksi edes esiliinaa tai vaikka sievää pientä keittiömekkoa?
 

Peach: Ei ei, haluan vilvoittavan tuulen puhaltavan avoimesta ikkunasta pakaroilleni! Myssy on erityisen kätevä etteivät hiukseni enää ui taikinassa, hohhohhoo!
 

R. Isto: ...

 

 

 R. Istoa olikin alettu kutsua "Vaativaksi Vaatettajaksi", koska asiakkaiden toiveet ja vaatettajan hienostunut maku eivät yleensä kohdanneet. Liian peittävä, liian hempeä, liian epäkäytännöllinen, olivat asiakkaiden lausahdukset kuukaudesta toiseen - ja R. Isto uskalsi valittaa kärkkäästi vastaan kun asiakkaat eivät huolineet hänen taiteellisia luomuksiaan. Unelmalaakson asukkaat eivät hevin innolla tulleet enää piipahtamaan R. Iston Vaatetus-Salonkiin, eikä hän tuntunut saavan yhdestäkään työstään mielihyvää.

 

Moukat.. Maatiaiset...Tuulipukukansa. R. Isto tuhahteli. Hän olisi kyllä halunnut muuttaa kaupunkiin - jos sellaisia olisi ponimaassa ollut. Mutta elettiin edelleen 90-luvun alkua, eikä sellaisista hienouksista kuten Friendship is Magic oltu vielä kuultukaan.

 

 

 

 Niinpä R. Isto eleli ja teki työtään päivästä toiseen elämäänsä perinjuurin tyytymättömänä. Hänestä tuntui ettei mikään olisi enää voinut mennä kehnommin - kunnes se äkkiä meni.

 

 

 

 Nimittäin R. Istoa iski biologinen kello. Eräänä aamuna kun hän heräsi sängystä hän tunsi kaiken ympärillään tyhjäksi ja turhaksi. R. Istolla ei ollut mitään tavoitteita, haaveita tai unelmia joita saavuttaa.. paitsi se että hän tiesi haluavansa lapsen.

 

 

Oman pienen ponivarsan, jonka olisi itse kasvattanut. Se oli asia, mitä R. Isto halusi enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

 

 

 

 Mutta tässä tultiin siihen tosiasiaan, ettei R. Isto ollut vähääkään kiinnostunut naisista. Muutaman komean oriin hän oli kyllä sattumalta tavannut kerran pari elämässään, mutta Unelmalaaksoa asuttivat oikeastaan vain tammat. Ja niiden kanssa olisi biologisen kellon mukaan lapsi hankittava, mitään muuta tapaa ei ollut. Ja R. Isto tunsi itsensä todella masentuneeksi.

 

 

 

 

 "En voi tehdä työtä jota nautin, en voi saada lasta jonka haluaisin, enkä edes pysty pitämään tammoista joiden kanssa asun. Mikä tämä Unelmalaakso minulle on, kun en voi toteuttaa täällä yhtään ainutta unelmaa?" 

 

R. Isto rypi muutaman päivän itsesäälissä avaamatta liikettään lainkaan - eikä kukaan edes huomannut, sillä eihän hänellä ollut asiakkaita kuin muutaman kerran kuukaudessa. Ja surtuaan tarpeeksi R. Isto tuli vihaiseksi. Hän vihasi epäreilua maailmaa ja sitä että oli syntynyt väärälle aikakaudelle.

 

 

 

 "Ja perkele nyt en enää yritä mukautua! Nyt hankin varsan ihan omin luvin ja löydän itselleni oriin joka tykkää vaatteista. Enkä yritä enää muuttua keneksikään joka en ole."

 

Ja niin sanottuaan R. Isto pakkasi kimpsunsa ja lähti Unelmalaaksosta sanomatta sanaakaan.
 

 

 

 Kukaan ei kuullut R. Isto Forresterista muutamaan vuoteen, kunnes eräs ohikulkeva matkailija osasi kertoa, että R. Isto oli viimein löytänyt itselleen lapsen. Hän oli adoptoinut sellaisen huhujen mukaan eBaystä.

 

 

 Toinen tiesi kertoa myöhemmin, että R. Isto oli mennyt naimisiin erään rempseän orin kanssa, joka käytti Cowboy-hattua.

 

 

Tässä vaiheessa muutamat kukkahattuponit kauhistelivat ääneen ja olivat sitä mieltä, ettei moista pitänyt sallia. 

 

 

 

 Mutta moni aikaansa edellä olevista tammoista nyökytteli päätään tyytyväisenä. He olivat aidosti iloisia R. Iston puolesta, vaikkeivät tätä olleet koskaan oppineet tuntemaankaan.

 

R. Isto ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen laakson poneista, joka päätti ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Hän osoitti toiminnallaan monelle laakson pikkuponeista, että unelmiaan kannatti seurata ja ettei tarvinnut pitää samoista asioista kuin muut tullakseen hyväksytyksi. R. Iston tuittupäisyys unohdettiin pian ja häntä alettiin myöhemmin pitää laakson sankarina - vaikka R. Isto ei sitä koskaan saanutkaan tietää. Hän eli elämänsä onnellisena palaamatta koskaan Unelmalaaksoon, sillä hänen unelmansa oli muualla vihdoin toteutunut.

 

Epilogi:

 

Aikaa meni ja Unelmalaakson ponit korvattiin tulevilla G2, G3 ja G4 sukupolvilla - Unelmalaakso paikkana katosi ja alkuperäiset ponit muuttivat kuka minnekin, missä niiden edelleen annettiin elää ponimaista ja rauhallista elämää. Nykylapset unohtivat ponien maanläheiset tavat glitterin ja kohokuvioiden myötä ja poneista leivottiin markkinoille yhä mystisempiä ihmismuotoja, jolloin viimeisetkin rippeet ponimaisuudesta katosivat lopulta tyystin.

Mutta R. Isto ja muut Unelmalaakson entiset asukkaat ovat yhä olemassa, siellä missä tänäkin päivänä ponit saavat laiduntaa nummella ja missä pyöreyttä pidetään söpönä piirteenä. Ehkä löydät vielä ne jonakin päivänä, kun puhallat pölyt vaatehuoneen takanurkkaan työntämäsi laatikon päältä. Se maailma palaa luoksesi yhtä kauniina ja sateenkaaria täynnä niin kuin silloinkin, jos päätät ettei sen aika ole vielä ohi.

Keittiögeishan vilkaisu viinipulloon

Alkuperäinen julkaisupvä: 27.11.2016
Tekijä: Suruni

 

 

 

 

 Juontaja: Tervetuloa suoraan lähetykseen Keittiögeishan pariin! Minä olen emäntänne Sirpa ”Sipu” Lihanne ja loihdin kanssanne tänäkin aamuna ihastuttavan ja tunnelmallisen aamupalan koko perheelle! Kuten kaikki perheen emännät, myös minä tiedän miten tärkeää on valmistaa herkullisen ja houkuttelevan näköinen aamiainen, jotta se kelpaa ronkelimmallekin perheenjäsenelle nokkaa nirpistelemättä! Tänään valmistamme ravitsevan hedelmäsalaatin ja maistuvia luomukaurakeksejä.

Juontaja: Mutta ensin kuitenkin muutama mainos sponsoreiltamme! Palataan hetken päästä keksitaikinan pariin!


MAINOSTAUKO:

 

 

--

MAINOSTAUKO LOPPUU

--

 Juontaja: Tervetuloa takaisin! Ensimmäiseksi tarvitsemme kulhon... Tarpeeksi ison kulhon, jotta siinä voi sekoittaa jauhoja.. hik Kröhöm, anteeksi. No, en löydä nyt kulhoa, joten tämä lautanen saa kelvata. Sitten jauhoja ja kananmunia! Jokaisen leivontaretken peruspalikat! Kyllä niitä täällä jossain on... Kyllä aina munia löytyy kunhan tietää mistä etsiä... hik

 

 

 Juontaja: Taidankin aloittaa valmistamaan hedelmäsalaattia! Sitäkin varten tarvitsee kulhon... Käykäämme pikaisesti mainostaolla tässä välissä! Hik


MAINOSTAUON AIKANA STUDIOSSA:

 

Juontaja: Pakko ottaa pikku hörrrppy eihän tästä paskasta selviä muuten loppuun asti... Missä se kulho oikein on? Kuka vitun työkkärin palkkaama harjottelija täällä on käyny mun keittiössä sekottamassa paikkoja? Hömppsy!

 

 

Juontaja: Se perkeleen äijä... Mä sille kohta munakokkelit näytän! Mä alan vatkata niin, että vaahto vaan shinkoilee! Hik Perkele...

Ohjaaja: Pssst, Sipu! Viis sekunttia! 4-3-2-1...

OHJELMA JATKUU:

 

Juontaja: Ja taas sitä täällä ollaaan! Mitäs minä olinkaan... niin kaurrakhekshejä... seksejä... Perkeleen äijä... Lähti jonku brunetin matkaan...

 

 

Juontaja: Paskat mistään kaurakhekseistä, laitetaan pöytään näitä Tokmannista ostettuja donitseja. Lapset kuitenkaan huoli sitä, mitä sää oot huolella ja rakkauella leiponu! Kiittämättömät paskiaiset... ihan niiku isänsä... Ja perkeleet mistään hedelmäshalaatishhta! Siinä, sardiineja pöytään! Ne ajaa saman asian! Terveellinen aamiainen koko perkeleen perheelle!