Poimuisat kasvot

Vuoden 2020 kaunaritarinat alkavat tästä!
Tuo vuosi edusti uutta tuulahdusta kuvahaasteeseemme. Enää emme arponeet otsikoita summamutikassa vaan valitsimme hauskimmat itsellemme tai toisillemme. Tärkeä (tai ehkä jopa se tärkein) tapahtuma oli myös "aidon" Ridge Forrester figuurin ilmestyminen tarinoihimme! Tämä tapahtui jo vuoden toisessa kuvatarinassa. Mutta sitä ennen: Poimuisat kasvot!

Alkuperäinen ilmestymispvä: 15.1.2020
Tekijä: Suruni

Se on se maku. Ei siitä mihinkään pääse.

Rakkauden yli-imelä maku, joka tarttuu kitalakeen kiinni kuin makkaran haju paistinpannuun.

 

 

Kielen makunystyrät turpoavat ja ärtyvät äkkinäisestä äitelän yliannostuksesta. Jälkimaku lienee voimakkuudeltaan vähintäänkin kahden päivän krapulan luokkaa. Ei siinä paljoa enää piirakka maistu.

 

 

Ei asiasta ollut epäilystäkään, Mamma Spectra oli rakastunut epätoivon vimmalla.

 

 

Hän oli koko elämänsä ajan neuvonut muita ihmissuhteissa, tarjonnut avaraa näkemystään sumun laaksoissa vaeltaville, mutta koskaan aiemmin hän itse ei ollut kokenut rakkauden repivän riipivää hämmennystä.

 

 

 

 

Aiemmin niin selkeä mieli oli epäselvän savusumun peitossa.

 

 

 

 

Silloinkin kun Mamma Spectra yritti hengata kamujensa kanssa, hänen ajatuksensa palasivat rakkauden polttaviin supistuksiin aina uudestaan ja uudestaan. Mitään muuta ei edes mahtunut hänen päähänsä. Oikeastaan koko asia alkoi olla jo raivostuttavan rajamailla.

 

Miten niinkin järkevä aivokimppu kuin Mamma Spectra saattoi löytää itsensä kihertämässä vuoroin itkua, vuoroin epätoivon naurua kuin ensimmäistä ihastustaan kärsivä finninaamainen teini? Sanomattakin on selvää, että jäätelöä kului melkoinen määrä. 

 

 

 

Mutta kyse todellakin oli ensirakkaudesta. Vaikka Mamma oli ehtinyt jo kypsän aivon ikään, tämä oli hänen ensikokemuksensa elämän romanttisesta puolesta.

 

 

Mamma Spectra oli yksinkertaisesti löytänyt sielunkumppaninsa.
Tästä oli lekkerin laskut kaukana. Saunanpankolla ei pihisisi makkaranpätkä tänä lauantaina.

 Kukaan ennen tätä ei ollut kyennyt tekemään häneen samanlaista lähtemätöntä vaikutusta. Kukaan koskaan ei ollut hurmannut Mammaa yhtä karismaattisella ja epäilemättä myös eroottisella ulkonäöllään. Kun Mamma ajatteli rakkautensa kohdetta, hän värisi kauttaaltaan.

 

 

 Mamma Spectra oli yrittänyt lähestyä tunteittensa kohdetta useamman kerran. Korrektisti ja kainosti kirjeiden kautta totta kai. Ongelmana oli vain se pikkuseikka, ettei Mamma tiennyt minne kirjeet osoittaisi.

 

 

 ”Vielä joku päivä kohtalo tuo meidät yhteen.” Mamma mutisi täyttymättömän rakkauden hekuman piinatessa hänen jokaista aivopoimuaan.

 

 

 Koskaan ei Mamma ollut nähnyt mitään sen kauniimpaa. Tuon olennon kauneus, joka kiteytyi niihin lukuisiin kasvopoimuihin, joita Mamma ei koskaan kyllästyisi hyväilemään, sai hänet liikutuksen partaalle.

 

 

Yksinäinen kyynel vieri Mamma Spectran poimuttuneen posken ylitse.

”Voi Mummo....” Mamma huokaisi.