Alkuperäinen julkaisupvä: 28.3.2022
Tekijä: Suruni
Oli aurinkoinen varhaiskevään aamupäivä. Lankakoira Nana oli kävelyllä vanhempiensa kanssa ja he olivat matkalla läheiseen Sininurmen koirapuistoon.
Yleensä Nanaa vähän jännitti mennä puistoon, sillä siellä oli paljon muita lapsia, jotka leikkivät villisti keskenään juosten eikä Nana oikein tiennyt, miten liittyä heidän joukkoonsa. Nanan vanhemmat toivoivat, että tytär rohkaistuisi ja saisi ikäisiään leikkitovereita, sillä Nana leikki aina yksin.
Koskaan he eivät kuitenkaan painostaneet tytärtään liittymään muiden lankakoirien joukkoon vaan ainoastaan toivoivat, että jossain vaiheessa Nana luonnostaan hakeutuisi muiden seuraan.
Tällä kertaa Nana ei miettinyt jo valmiiksi huolissaan muita lapsia puistossa, vaan oli harvinaisen hyvällä tuulella. Olihan vihdoin kevät ja Nana rakasti kevättä, kaikkia sen tuoksuja ja värejä. Hän oli nukkunut tavallistakin paremmin (sillä toki lankakoirat nukkuvat luonnostaan makeasti), oli syönyt aamiaiseksi lempipuuroaan ja suorastaan pursui energiaa ja iloista mieltä.
Koko matkan puistoon hän lörpötteli vanhemmilleen sitä sun tätä ja kieppui heidän ympärillään malttamattamasti. Miksi vanhemmat kulkivat niin hitaasti?
Puistoon päästyä Nanan rohkeus hieman laski, sillä iloiset lasten huudahdukset joka suunnalta saivat hänet varuilleen. Joka paikassa oli muita lankakoirapentuja leikkimässä hippaa tai mitä kukakin.
Kaikki leikit olivat jo alkaneet, eihän Nana voisi kesken kaiken liittyä mukaan?
Vanhemmat hakeutuivat heti tavalliseen tapaan muiden aikuisten lankakoirien seuraan juttelemaan mistä ihmeestä aikuiset lankakoirat nyt puhuivatkaan. Joskus Nana oli yrittänyt ymmärtää heidän keskustelujaan jäädessään norkoilemaan vanhempiensa läheisyyteen, mutta keskustelunaiheet olivat olleet sekä puisevia että täysin käsittämättömiä Nanalle, joten toiste ei hän yrittänyt enää tulkita vanhempiensa tahi kenenkään muunkaan aikuisen mieltä.
Joku aikuisista lankakoirista: ”Mutta Hauvelilauma on pysytellyt vuosikausia hiljaa ja taustalla, miksi ihmeessä he nyt alkaisivat vaatia kaupungin hallintoa omakseen?”
Keltaturkkinen Lankakoira: ”Heitä on niin hirvittävän paljon! Tuskin kukaan on koskaan edes osannut laskea kuinka paljon, mutta olen kuullut huhuttavan kymmenistä, jopa sadoista Hauveleista! Kun he päättävät iskeä, ei Lankakoirilla ole mahdollisuutta selviytyä! Koko elämäntapamme on uhattuna!”
Uniikkinaama: ”Ei kai nyt sentään ole syytä suotta tuollaista paniikkia lietsoa? Eihän ole mitään merkkejä siitä, että...”
Keltaturkki: ”Merkkejä! Paniikkia! Niinhän he haluavat meidän uskovan! Että kaikki jatkuu kuten ennenkin ja että Hauveleista ei ole uhkaa Lankakoirille. Ja sitten ne iskevät! Pam!”
Siniturkki punanaama: ”Minä kuulin, että - ”
”jotkut Hauvelipennut olivat alkaneet kiusata Joggya ja tämä oli säikähtänyt niin, että raukan turkki oli tippunut päältä! Sen takia Joggyllä ei enää kasva turkki.”
Siniturkki sininaama: ”Ai minä kuulin, että -”
”...Hauvelit olisivat repineet turkin Joggyn päältä...”
Punanaama: ”Ei... ei kyllä minä kuulin, että Joggy on aina ollut sellainen. Joku perinnöllinen sairaus tai jotain...”
Keltaturkki: ”Niinhän he haluavat meille uskotella! Hauveleita työskentelee paljon ruokateollisuudessa. Eihän se olisi temppu eikä mikään sekoitella vähän jotain kemikaaleja lastemme ruokiin... Ja puf! Turkki lähtee päältä!”
Uniikkinaama: ”Älkääs nyt sentään, hyvät rouvat ja herrat. Koiriahan me kaikki tässä ollaan, niin Lankakoirat kuin Hauvelitkin. Koiraan voi aina luottaa! Toisin kuin niihin kataliin Pikku Poneihin, jotka kuvittelevat olevansa parempaa kastia...”
Keltaturkki: ”Ette voi vakavalla naamalla verrata Lankakoiria ja Hauveleita keskenään! Saatamme kenties kaikki olla lähtöisin samasta Alkukoirasta, mutta meidän kehitystiemme on haarautunut Hauveleista jo ammoisina aikoina!”
ja niin edelleen ja niin edelleen.
Nanaa ei aikuisten horinat jaksaneet liikuttaa, mitä muka aikuiset tiesivät mitään mistään todella tärkeästä? Kuten siitä, miltä aamupäivän ilma tuoksui maaliskuun loppupuolella tai miten aurinko juuri tähän aikaan teki leikkisiä kuvioita sinisenä hohtavan ruohokentän pinnalle.
Hetken Nana uppoutui täysin luonnon ihailuun , mutta yhtäkkiä joku ohi juoksevista lankakoiralapsista tönäisi häntä leikin tiimellyksessä.
Nana säikähti niin, että pakeni puskien taakse sydän pamppaillen kun taas tönäissyt lapsi ei tuntunut huomaavan mitään, vaan jatkoi iloista kirmailuaan eteenpäin villisti kiljuen.
Nanan teki mieli juosta vanhempiensa luokse ja pyytää lähtemään kotiin, sillä häntä alkoi itkettää. Mutta vanhemmat tuntuivat olevan edelleen uppoutuneena toisten aikuisten Lankakoirien kanssa käynnissä olevaan keskusteluun ja Nana tiesi, ettei aikuisia saanut silloin häiritä. Ja kuinka monta kertaa Nana oli saanut kuulla olevansa liian herkkä ja että hänen pitäisi oppia rohkeammaksi?
Sellainen oli raivostuttavaa! Sentään asian miettiminen sai Nanan unohtamaan itkunsa ja hän sai uutta itsevarmuutta kiukustaan.
Juuri silloin hän huomasi mitä ihmeellisimmän näköisen koiran puiston laidalla. Nana jäi hetkeksi tuijottamaan koiraa, eihän hän ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Sitten koira katsoi suoraan häneen ja hymyili. Toinen lähti tulemaan kohti häntä!
Nana hämmentyi ja hätääntyi, miksi kummassa toinen tuli tänne, hänen luokseen? Oliko hän tehnyt jotakin, josta toinen oli ärsyyntynyt tai josta toinen halusi tulla pilkkaamaan Nanaa? Mutta vieraan kasvoilla oli ystävällinen ja lempeä hymy.
”Hei, kuka sinä olet?”vieras kysyi täsmälleen sopivalla äänenvoimakkuudella. Ääni oli pehmeä ja suloinen kuin kevätpuro. ”Minä olen ihan uusi täällä enkä tunne vielä muita lapsia. Haluaisitko leikkiä kanssani jotakin hetken aikaa?”
Nana hämmentyi lisää ja yritti änkyttää vastausta tulokkaalle: ”Minä... minä olen Nana. Käyn täällä vanhempieni kanssa. Mutta sinä et näytä Lankakoiralta. Kuka oikein olet?”
Nana kailotti tavallista kovemmalla äänellä niin että hän itsekin hieman säikähti.
Toinen naurahti heleästi ja Nana helahti punaiseksi varmana siitä, että oli sanonut jotakin varsin typerää, mutta rauhoittui pian kun toinen vastasi hänen kysymykseensä asiallisesti: ”Nimeni on Beretta. Olen SilkyPupien sukua. Olen vasta muuttanut tänne Italiasta enkä tunne vielä ketään.”
”Vau, Italiasta!” Nana henkäisi. ”Minä en ole koskaan käynyt ulkomailla. Se olisi ihan liian pelottavaa!”
”Haluaisitko leikkiä kanssani jotakin tutkimusleikkiä? Voisimme etsiä puistosta joitakin jännittäviä fossiileja tai muita arkeologisia muinaisjäännöksiä!” Beretta keksi.
”Joo!” Nana hihkaisi innoissaan ja myös helpottuneena siitä, ettei Beretta pyytänyt häntä hippaleikkiin.
Niin aamupäivä sujui hauskoissa leikeissä eikä Nana enää miettinyt muita lapsia tai vanhempiaan.
Lopulta Nanan äiti ja isä alkoivat huudella lastaan tulemaan luokseen, sillä oli jo aika palata kotiin.
Nana tulikin posket innosta hehkuen ja kun vanhemmat kyselivät mitä Nana oli puuhaillut hän alkoi kertoa innoissaan uudesta tapaamastaan ystävästään. ”Hän on Italiasta! Ja Silkkipappien sukua!”
Vanhemmat katsoivat hieman ihmeissään toisiinsa, mutta toisaalta olivat iloissaan, että tytär oli löytänyt uuden ystävän.
Nana huiskutti häntäänsä hyvästeiksi Berettalle, joka seisoi hieman kauempana puiston laidalla. ”Näemmekö taas huomenna, Beretta?”
”Tietenkin, Nana!” huusi Beretta takaisin. ”Olen aina täällä kun sinäkin olet!”
Kotimatkalla Nana hyppeli ja juoksenteli innoissaan hieman vanhempiaan edellä.
”Kuules” Nanan isä aloitti sanomalla vaimolleen ”kenen kanssa Nana oikein leikki siellä puistossa?”
”Tuota...” äiti vastasi epäröiden ”minä en oikein tiedä. En nähnyt ketään. Muut lapset olivat jo lähteneet siinä vaiheessa. Me olimme viimeiset.”
”Mutta se Beretta... Beretta Silkkipappi... Kuka hän oikein oli? Ja tuota... missä hän oli? Minä en nähnyt ketään.”
”No, mielikuvitusystävät ovat varsin tavallisia Nanan ikäisille lapsille. Pääasia kait, että hänellä oli hauskaa.”
”Hmmm... olikohan niissä puheissa ruuan kemikaaleista ja Hauveleiden salaliitoista sittenkin jotakin perää.... Lapsemme alkavat jo nähdä henkiystäviä...”
Niin Nanan vanhemmat jatkoivat hiljaista keskusteluaan koko kotimatkan, mutta Nana ei heitä kuunnellut. Hän oli iloinen uudesta ystävästään, jonka kanssa saattoi taas seuraavana päivänä leikkiä puistossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti